Miksi ostit hevosen? Tarina siitä, kuinka ratsastajasta tuli hevosen omistaja

Oma tarinani hevosharrastajana on ehkä vähintäänkin erikoinen. Tavallinen, perinteinen tai normaali se ei ainakaan ole. Vai onko hevosmaailmassa mikään?

Olen ihan tavallisen duunariperheen lapsi. Tällä tarkoitan sitä, että olen pienestä pitäen sisäistänyt ja ymmärtänyt sen, että jos jotain on halunnut, niin raha siihen on ollut tehtävä itse. Kun tähän yhdistää sen, että on nähnyt ja kokenut laman vaikutukset niin lapsena kuin varhaisteininä, on ymmärrettävää, että ratsastusharrastukseni oli mallia on-off. Enemmän off kuin on.

Eniten olen ratsastanut hetkellisesti elämässäni parikymppisenä. Maksoin itse harrastukseni, joten käytin siihen juuri sen verran rahaa kuin sitä oli (toisin sanoen kaiken). Kävin kohtalaisen aktiivisesti ratsastamassa pari vuotta ja sen jälkeen vuokrailin kahtakin hevosta. Kuitenkin harrastus taas jäi, vaikka kaikenlainen puskamaastoilu ja itsekseen kentällä pyöriminen oli kivaa. Enkä todellakaan voi sanoa, että olisin osannut silloin(kaan) juuri mitään. Parasta on kuitenkin aina ollut se, että on saanut viettää aikaa hevosten kanssa.

En ole koskaan osannut edes haaveilla omasta hevosesta. Kaikkien aikojen suosikkihevoseni oli Oldenburg ori Fair Play eli Reiska. Reiskan pääsin näkemään jopa ihan livenä Englannissa aikanaan, kiitos ystäväni. Sen jälkeen oikeastaan suurempia ”wau”- hevosia elämässäni ei ole ollut, paria ratsastuskouluhevosta lukuun ottamatta.

Maastoretki muutti arjen suunnan

Vajaa kolme vuotta sitten kaipasin elämääni harrastusta, joka tasapainottaisi hektistä arkeani työn vastapainoksi. Olen luonteeltani hyvin intensiivinen, joka tarkoittaa esimerkiksi työni suhteen sitä, että voin helposti hautautua omaan työkuplaani viikoiksi, jos siihen annetaan mahdollisuus. Se ei tietenkään ole lopulta kovinkaan hyväksi itselleni, eikä tietysti lähipiirilleni. Ensin kävin pienemmällä porukalla maastoretkellä, ja paluu hevosten pariin tuntui lähes pakolliselta sen jälkeen. Ryhdyin ottamaan ratsastustunteja, ja jo ensimmäisen kerran jälkeen havahduin lopputunnista siihen, etten ollut miettinyt mitään muuta kuin ratsastusta tuon tunnin aikana. Mikä ihana vapaus kaikesta muusta! Kerrankin joku muu kertoi minulle mitä tehdään, miten, missä vaiheessa ja koska suunta vaihtuu. Mikä parasta, tätä kaikkea kanssani jakoi nelijalkainen karvakaveri.

Ratsastuksen vaikutus oli joka kerta välitön. Mieli keveni, ja päänsisäinen kaaos taukosi tunneilla. Sen lisäksi tallilta löytyi muutama uusi ystävä, joka ei ole itselleni mitenkään itsestään selvää enää tämän ikäisenä eikä siksikään, että olen tullut vuosien myötä hyvin tarkaksi siitä, kenen kanssani elämääni, arkeani ja vapaa-aikani jaan.

Ratsastustunteja tihenevään tahtiin

Ratsastustunteja alkoi kertyä pikkuhiljaa viikkoon ensin yksi, sitten kaksi, kolme ja parhaimmillaan neljä. Jossain vaiheessa kävin myös estealkeiskurssin ja ymmärsin, että hevostelu on tullut jäädäkseen. Aloin jo alkuvuodesta 2020 miettiä, pitäisikö harkita vuokrahevosta ja pudottaa jokunen ratsastustunti pois viikosta. Lähinnä siksi, että kaipasin kuitenkin aina hevosen kanssa olemista, puuhastelua ja myös toisenlaista olemista kuin tunneilla suorittamista.

Kun koronapandemia iski Suomeenkin voimalla maaliskuussa, oli päätös oikeastaan aika helppo. Työni hiljentyivät sen verran, että hyppäsin lomautukseen. Silmiin osui sopiva vuokraheppa. Sen kautta tutustuin myös Monaan, jonka kanssa jaoimme vuokraheppailun iloja ja välillä karistettiin yhdessä laukannosto-”ongelmaani”.

Kun pandemian pahin vaihe alkoi väistyä Suomesta, alkoi myös ajatus omasta hevosesta jotenkin kummasti nostaa päätään. Aloin miettiä, että jos käyn 3 tai 4 kertaa viikossa tunneilla ja vuokraheppailen, niin enkö voisi samalla rahalla omistaa hevosen.

Testiratsastuksia ja käteen sopiva hevonen

Mona on puuhanainen parhaasta päästä, eikä aikaakaan, kun tuttujen kautta tuli tieto, että eräs hieno tamma oli vailla uutta kotia. En tainnut montaa hetkeä miettiä, kun jo karautin koeratsastukselle. Hevonen itsessään ei ahdistanut yhtään, mutta julkisesti muiden silmien alla ratsastaminen kyllä. Olen niin kauan ratsastanut vain tunneilla, ja sen jälkeen vuokrahevosella yksityistunneilla, että omaa tasoa tulee kyseenalaistettua p a l j o n!

Ensimmäinen koeratsastuksen kohteeni oli Kerttu, 9-vuotias KWPN-tamma, joka oli muuttanut Hollannista Stall Solbackan ratsastuskouluun. Sanotaan, että sen kyllä huomaa, kun joku hevonen sopii käteen. Valehtelisin, jos sanoisin, että näin ei käynyt heti ensimetreillä Kertun kanssa. Viis yleisöstä, viis mistään, hevonen oli kevyin koskaan ratsastamani, ja laukkakin nousi kuin ohimennen vain.

Jäimme kuitenkin miettimään asiaa, ja kävin testaamassa paria muuta hevosta. Ne olivat hienoja ratsuja, mutta eivät minulle ollenkaan sopivia. Aikamme pähkäilimme vielä ja saimme sovittua toisen testiratsastuksen Kertulle. Ensin hevosella hyppäsi ammattilainen, ja sen jälkeen hyppäsin minä. Jälleen satulassa tuli sama fiilis kuin ensimmäisellä kerralla. Helppoa, kivaa, kevyttä, ja ennen kaikkea luotettavaa menoa.

Toisen ratsastuksen jälkeen olin jo varma, että tämä se on, tämän hevosen haluan.

Odotettu ostotarkastus Vermossa

Kertulle varattiin hyvissä ajoin ostotarkastus Vermoon, ja sitten vain odotettiin tuota päivää. Ostotarkastus oli perinpohjainen, ja eläinlääkäri sekä koko henkilökunta oli enemmän kuin avuliaita. Kertulta raspattiin myös hampaat. Loppuyhteenveto oli, että Kerttu oli myös kuvattuna ja taivuteltuna juuri niin kuin pitikin. Mitään hälyttävää tai epäilyttävää ei eteen tullut. Eläinlääkäri totesi, että hevonen soveltuu siihen käyttöön, johon se minulle oli tulossa. Kun hain Kertun paperit lopuksi eläinlääkärin toimistosta, he totesivat, että ”Sait kyllä kaikin puolin todella kivan hevosen”. Sitä Kerttu on ollut tähän päivään asti.

Mutkia matkaan

Elämä kuitenkin heitti vielä muuta murhetta eteen, ja ehdin jo kertaalleen sanoa kiitos ei tuolle heppakaverille. Voin rehellisesti myöntää, että itkin yhden illan ja yhden aamun tämän jälkeen, kunnes kotiväki sanoi, että koitas nyt tehdä tuolle asialle jotain. Ja niin minä sitten tein. Ilmoitin myyjälle, että Kertun minä haluan ja hänet minä ostan.

Kerttu ei kuitenkaan vielä muuttanut uuteen kotiinsa, vaan jäi vielä suorittamaan ratsastuskoulun tuntihepan velvollisuuksia kauden loppuun. Kuukausi mateli hitaammin kuin koskaan, sillä kenellekään en halunnut, enkä oikein saanutkaan kertoa, että Kerttu oli tulossa minulle. Ja toisaalta, kuten hevoskaupoissa yleensä, mikään ei ole varmaa ennen kuin ostotarkastukset on tehty, ja tietää, että hevosen oikeasti uskaltaa ostaa. Tämän takia on ollut äärimmäisen tärkeää, että esimerkiksi Mona on ollut koko ajan mukana matkassa. Hevosia omistaneena ja niiden kanssa paljon pyörineenä Monalla on silmää ja erityinen ymmärrys, mitä ja miten kannattaa tehdä, ja ennen kaikkea miksi.

Kerttu muuttaa Rusutjärvelle

Muutto Rusutjärvelle sujui hyvin, ja Kerttu kotiutui oikeastaan heti. Tamma ei suurempia ihmettele tai päivystä turhia. Omaa persoonaa alkaa tulla esiin, ja Kertun silmiin on tullut ihan erilainen kiilto kuin ennen.

Itse ratsastan Kertulla kaksi kertaa viikossa sileän tunteja opettajan silmän alla, ja Mona hyppää kerran viikossa Kertulla. Kerttu myös maastoilee, silloin tällöin juoksutellaan ja rentoillaan kentällä kevyemmin, ja on Kertulla ollut myös ihan kokonaisia vapaapäiviäkin.

Moni on kysynyt, miten olen jaksanut olla niin rauhallisen realistinen koko ostoprosessin ajan. Ehkä kyse on enemmän perusluonteestani kuin tietynlaisesta valinnasta. Paras minulle hevosen ostamiseen annettu neuvo on ollut toisen opettajani toteamus siitä, että ”Lopulta, minkään ei tarvitse olla ikuista”. Se on ollut hyvä ohjenuora koko prosessin ajan. Kertulla on kaikki paremmin kuin hyvin. Sillä on hyvät puitteet asua ja olla, minulla on hyvät puitteet harrastaa, ja ympärilläni on ihmisiä, joilta varmasti saan apua mihin vain. Se on ehkä paras puoli aikuisena harrastajana, että osaa ja uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa asioita, ja toisaalta tarpeen tullen viheltää pelin hetkeksi poikki.

Se, mitä oma hevonen on tehnyt ratsastustaidolleni, on huimaa. Välillä on vaikea tajuta, että olenko se oikeasti minä, joka ratsastan kohtalaisen haastaviakin tehtäviä (opettajani sanoisivat, että eivät ne ole kohtalaisen haastavia, vaan ihan oikeasti haastavia). Pitää siis olla kiitollinen siitä, että ympärillä olevat ihmiset näkevät tuon kehityksen selvemmin kuin itse näen.

Suurimman kiitoksen saa Kerttu siitä, että antaa itsestään joka kerta ihan kaiken ja palkitsee minut lähes jokaisella ratsastuskerralla niin, etten ole sellaista ikinä aiemmin kokenut.