Kilpailija vai harrastaja?

Sunnyn kanssa olemme vasta tänä syksynä aloitelleet agilityn saloihin tutustumista. Tänä syksynä sain myös jännitykseni kisaamisen suhteen kasattua, ja astelimme Mindyn kanssa ensimmäistä kertaa virallisesti agilitykilpailujen starttiviivalle. Siitä inspiroiduinkin kirjoittamaan ajatuksiani siitä, olenko enemmän agilityharrastaja vai -kilpailija, sillä joku muukin voisi inspiroitua pohtimaan omia arvojaan agilityn kilpailumaailmassa.

Koen, että olen aina ollut ihmisenä todella kilpailuhenkinen ja oman itsensä ylittäminen on ollut ehkä se suurin tavoite kilpailemisessa aina. Yleisesti kilpailemiseen kuuluu sellainen pieni kiva jännitys, joka varmasti saattaa myös nostattaa suorituksen tasoa. Toisinaan siihen saattaa liittyä myös ikävän puoleista jännitystä, painetta tai stressiä.

Agilityssä kilpaillessa mukana on aina tiimikaveri – koira 💚

Mielestäni agilityssä ehkä kiehtovinta onkin se, miten ihminen ja koira voi saada niin hienon näköistä menoa aikaan, kun kummankin taidot yhdistetään sujuvaksi yhteistyöksi. Ehkä juuri siksi minua jännittääkin kisaaminen paljon enemmän koiran kanssa, kuin yksinäni, sillä oma suoritus vaikuttaa niin paljon koiran onnistumisiin. 

Mindy on aina ollut melko herkkä koira siinä mielessä, että reagoi erilaisiin ympäristön muutoksiin aika paljon. Ei välttämättä niinkään vaikkapa erilaisiin halleihin, mutta jos kisoista on ollut pidempi tauko, erityisesti kisatyöntekijät, kuulutukset ja hihnassa suoraan starttiin tuleminen on aiheuttanut Mindylle oikeastaan aina, enemmän tai vähemmän paineistumista kisatilanteeseen. Se yleensä helpottaa, kun ollaan muutaman kerran käy kisaamassa, mutta itselleni se tuo myös uutta jännitystä siinä mielessä, että miten osaan mahdollisimman hyvin tukea Mindyä sitä jännittävässä tilanteessa. Onko se ylipäätään reilua?

Ennen ensimmäistä starttiamme ajattelin, että todennäköisesti olenkin sisimmältäni muovautunut enemmän koiraharrastajaksi, kuin kilpailijaksi. Nyt ensimmäisen startin jälkeen – en oikeastaan tiedä, sillä ensimmäiset kisamme osoittautuivat niin positiiviseksi kokemukseksi meille molemmille! 💚 Olin hyvin hyvin ylpeä itsestäni, koska minua ei kisoihin mentäessä yllätyksekseni jännittänyt oikeastaan yhtään. Olin asennoitunut niin, että olemme menossa treenaamaan kisaamista, niinkuin olimmekin. Mindyäkään ei juuri jännittänyt kisoihin meneminen, joka toi minulle valtavasti hyvää mieltä, sillä onnistuin viestimään omalla, rennolla mielelläni, että tilanne on täysin neutraali. Onnistuimme pitämään meidän oman kuplan kasassa ja kisaflow vei meidät maaliin paremmalla fiiliksellä, mitä osasin edes odottaa! Tuloksilla ei tällä kertaa juhlittu harmillisen keppivirheen takia, mutta siitä huolimatta rata oli meille valtava onnistuminen – olimmehan ylittäneet itsemme moneen kertaan. Olen super onnellinen siitä, että molemmille jäi tosi hyvä fiilis, ja ennenkaikkea halu päästä uudestaan, sillä se ei ole meille, eikä varmasti monelle muullekaan automaatio. En malttaisi odottaa, että pääsisimme uudestaan pitämään hauskaa kisakentille! 

Nyt kun kisajännitys saatiin selätettyä ja rohkaistuttiin kisaamaan, tulinkin siihen tulokseen, että ehkä voinkin olla molempia, sekä harrastaja, että kilpailija. Kisatkin voivat kuulua meidän harrastukseen siinä missä normaalit treenitkin, ja silloin kun hyvältä tuntuu, voidaan lähteä pitämään hauskaa kisakentälle asti. Agility onkin opettanut mulle sen, että minun ei tarvitse olla se pro-luokan kisaaja ollakseni taitava agilityharrastaja koirani kanssa, vaan tärkeintä on keskittyä aina olemaan vain hyvä tiimikaveri koirilleni ja voimme kehittyä silti niin paljon kuin haluan, ilman että täytyy jotenkin todistella itseään muille. Todellisuudessa se on omissa arvoissani paljon paljon tärkeämpää, kuin mitkään kilpailumenestykset tai meriitit, joten jatkossakin menemme samalla kaavalla kuin aiemmin: koiraa kuunnellen ja sen etujen mukaisesti kulkien. 

Jos oikeasti mietin, miksi harrastan agilityä, vastaus on, että saan puuhata koirien kanssa kentällä ja ratkoa haasteita, sekä lopulta iloita onnistumisista – molemmat täysin läsnä hetkessä. Iwona Golabin Instagramissa oli loistava postaus aiheeseen liittyen, ja tässä yksi tosi hyvä ilmaus lainaten suurinpiirtein suomeksi käännettynä Iwonaa: ”Kun irrotan itseni maailmasta – olen edelleen vain pieni tyttö, joka leikkii koirieni kanssa, olen ylpeä ja onnellinen nähdessäni meidän ratkaisevan pulmia.” Niin totta!

Tässäpä ajatuspähkinä mietittäväksi myös teille. Mitä kilpaileminen sinulle merkitsee, vai onko sillä todellisuudessa niin isoa roolia harrastusurallanne? Entäpä kumpi on arvoissasi isommassa roolissa: reilu yhteispeli ja hauskanpito, vaiko kilpailumenestys?

teksti: Helmi Räty
kuvat: Miina Jansson, Rita Larjava / Mageekuva, Helmi Räty

Helmi ja Sunny & Mindy

Olen Helmi, 15-vuotias intohimoinen agilityharrastaja. Minulla on harrastuskavereinani tällä hetkellä 5 vuotias shetlanninlammaskoira Mindy, jonka kanssa agilityä on tullut harrasteltua noin kahden vuoden ajan, sekä 2-vuotias Sunny, joka on myös sheltti.

Lue lisää Helmin kirjoituksia